Muistot piirtyvät yllättävän tarkkoina, mutta silti niin uskomattoman epäselvinä muistiin. Muistiedustukset. Niitä mä olen opiskellut lähiaikoina. Mun muistiedustukset ovat hataran terävän sumuisen kirkkaita.
Muistan mikä yöpaita mulla oli päällä 9-vuotiaana, silloin, kun mun koko elämän käsitys kaikesta muuttui. Ehkä kaikesta on vähän liioiteltua, mutta sillä tavalla kaikesta. Muistan millaiset napit aukesivat ja sulkeutuivat. Muistan miltä tuntui satiini ihoa vasten. Satiinikankaassa ruskeita nalleja. Muistan yöhousujen resorin ja sen kauluksen. Voi luoja että rakastin sitä yöpukua.
Muistan kylkiluut mun sormien alla. Sen miten makasin maassa ja testasin, kuinka syvälle kylkiluiden väliin mun sormet ulottuvat. Nukahdin joka ilta silitellen kylkiä, kuin peläten, että aamulla luut ovat kadonneet.
Muistan kylmyyden. Sen jumalattoman kylmyyden, kun yritän lapaset kädessä kirjoittaa muistiinpanoja biologian tunnilla. Opettaja katsoo minua ehkä vähän oudoksuen. Sisällä lapaset. Lapaset kädessä kirjoittaminen. Sormet olivat pahimmat. Vietin lukion välitunteja pidellen käsiäni kuuman vesihanan alla. Sen jälkeen kihelmöi, kun sormiin virtasi lämpöä.
Muistan hiekkalaatikon, jonka pienet muurahaiset olivat vallanneet. Sanoin niitä kusiaisiksi. Tuntui aika inhottavalta, kun sellainen ruskean läpikuultava muurahainen pääsi iholle asti. Yritin leikkiä siinä hiekkalaatikolla silti. Ei siinä tainnut vuosien kuluessa olla enää juuri hiekkaakaan. Mutta se oli silti hiekkalaatikko... tai ehkä vain laatikko.
Muistan syyllisyyden jyskytyksen sitä kertana, kun ensimmäisen muiston palaset aukenivat joillekin ihmisille. Jysk jysk jysk. Ehkä se oli sydän, ehkä syyllisyys. Muistan kuinka ei ei ei lipsahti suustani niin kauniisti, kirkkain silmin. Mä valehtelin sinä päivänä ja myöhemmin tiedän, että silloin mun olisi pitänyt kertoa totuus ja antaa osa siitä hirvittävästä syyllisyydenlastista jollekin aikuiselle kannettavaksi. Mutta mä kannoin sitä vielä monta vuotta. Osin vieläkin.
Muistan ensimmäisen pyörtymisen ja sen, miltä tuntui tunkea kalapuikkoja sen jälkeen alas kurkusta, samalla miettien, että päivien pienet kalorit valuvat nyt hukkaan. Ne pirun kalorit. Valkokastike ja perunat ja kalapuikot. Muistan miltä lautaselta söin ne. Kuinka iso se annos oli. En kehdannut jättää murustakaan, etten nyt heti parin kilon jälkeen jäisi kiinni kaikesta. Enhän minä jäänyt. Meni vielä monta kiloa ja monta vuotta ennen kuin jäin kiinni.
Mutta sitten se sumuisuus. Mun aivot eivät suostu muodostamaan ehjää kuvaa. Kaikki on sumua, joka sakenee ja synkkenee. Missä järjestyksessä kaikki tapahtui. Mikä oli syy ja mikä oli seuraus. Miksi minä? Voiko jotain myös unohtaa.
