Kevät.
Kuvottaa syödä ja kuvottaa olla syömättä.
Miljoonat paperipinot ja to dot. Gradu, kurssi, toinen kurssi, luottamustehtävä, toinen luottamustehtävä. Kirjaimet hyppivät ja tanssivat ja juopuvat ja sekoilevat. Menen sekaisin sanoissani ja sekoilen kirjainten tapaan itsekin. Viinaaviinaaviinaa. Ahdistusta ja angstia. Hymyilen paskan alta, kun en halua myöntää
mitään.
Läski.
Seison peilin edessä ja puristan sormien väliin rasvasoluja, joita on liikaa. Niitä on ollut aina liikaa, mutta nyt niitä on erityisen liikaa. En ole syönyt e-pillereitä kahteen päivään ja sitä ennenkin taisin oksentaa ulos yhden. Menkat alkaa viikon tauon jälkeen ja musta tuntuu etten nyt pysty pitämään huolta oikein mistään. Kaikista vähiten itsestäni.
Valo.
Ne sanoo et kevät tulee ja mä hymyilen ja kerään poskilleni ensimmäiset pisamat. Kuuntelen repeatilla PMMP:n Kevään valoa ja mietin, miksi en itse keksinyt näitä(kään) sanoja. Vaikka ei mun työmatkaa valaise kevään valo, kun teen töitä iltaisin. Iltaisin tuntuu vähän paremmalta, pimeässä. Kun keväällä valo lisääntyy, tuntuu kuin se olisi pakko lisääntyä mielessäkin. Mutta ei se lisäänny. Se on hedelmätön, täysin lisääntymiskyvytön. Olisinpa minäkin, etten koskaan tekisi tänne itseni näköisiä hirviöitä. Syömishäiriö tulee kuulemma kymmenen kertaa todennäköisemmin lapselle, jos sellainen on ollut vanhemmallakin. Ja mun toinen vanhempi oli myös anorektikko. Vitun geenit. Vai altistus? Nature ja nurture.
