Toisinaan pelkään, että asiat vain hajoavat käsiin. Se on vain pieni naksahdus aivoissa, kun sitä voisi tehdä jotain harkitsematonta. Niks ja naks. Riks ja raks. Pienen pieni mielenliikahdus ja mieltä ei enää ole. Se on pelottava, mutta toisaalta helpottava ajatus.
Vuosien varrella kaikki tuntuu yleisesti muuttuneen paremmaksi, menneen parempaan suuntaan. Mutta sitten on päiviä, kun pelko ja ahdistus kasvaa ja ottaa hyvälle ololle, ilolle ja helpotukselle varatut paikat ja oksentaa rumia sanoja alitajunnan käsiteltäväksi. Alhainen, paska, saastainen, ansaitsisit kuolla. Tai vähintään kärsiä. Punnitsen jälleen mielessäni, olisiko hyvä aika skipata lounas. Kiloja pienentämällä ei koskaan ole mikään parantunut, mutta aina olen silti kierosti uskonut niin. Sitten tajuan ettei mulla edes ole nälkä, koska ahdistus on vallannut mahalaukunkin.
Haluaisin oksentaa tämän kaiken ulos, joko fyysisesti tai sanallisesti. Fyysisesti se kaikki on helpompaa. Sanoja kun ei uskalla kohdistaa liikaa toisiin ihmisiin, ettei ne katoa. En minä halua rasittaa muita ihmisiä näillä ajatuksilla, joita tuskin itsekään kestän. Mitä jos nekään ei kestä. En edes yllättyisi. Kuka haluaisi kuulla näin mustia asioita, varsinkaan jos niitä joutuisi kuulemaan usein.
Kunpa saisin vain psykoterapiaprosessin käyntiin. Vitun kela. Jaksanko sinne saakka? Jos tänään kysytään, sanoisin etten. Huomenna kenties sanon että tottakai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti