70

Nää neljä seinää pienenee ja mä pienen niiden mukana
kutistuneet ajatukset kutistuneissa huoneissa
tuu hakeen mut pois, mä tarvin happee ja mua heikottaa
tuu hakeen mut pois lukitusta huoneesta
mä tarvin portinvartijaa mut niin tarvin myös happea

Hidastuneet askeleet, kysymyksiä mut ei vastauksia
kun makaa miljoonatta päivää siinä samalla sängyllä ja miettii
oliko tää nyt tän kaiken arvoista
nää seinät kaatuu päälle
mut vika ei oo seinissä vaan päässä

Oranssit ovet ja niiden takana säilötyt mielet
ja iltaisin se tunne
et mä flippaan ja sekoan ja tukehdutan itseni tyynyllä ja hakkaan päätä seinään
ajatukset sumenee ja mä sammun valkoisten lakanoiden väliin ja mietin
mä selvisin tästäkin päivästä

Jossain vaiheessa kun päivät sekoittuu toisiinsa ja muuttuu harmaaksi massaksi
kun saman soittolistan biisit osaa ulkoa ja ainoa ilo on kynä ja paperi
ja nukkuminen
koska nukkuessa ei tarvi ajatella tai tuntea eikä kukaan kysy tästä päivästä mitään
ainoa mitä miettii kuitenkin päivisin on et
mä tarviin happea ja mua heikottaa
(päästäkää mut pois täältä tai ylipäätään pois, kaikesta)

Määränpää

Mä oon ihan satavarma
et joku kierrättää samoja uutisia päivästä vuodesta vuosikymmenestä toiseen
nimet vaihtuu paikat muuttuu järki loppuu aivot puuttuu
itsemurha joukkosurma joukkotappeluista eläkevakuuksista takuista ja saduista

Mä oon ihan satavarma
et elän tätä päivää miljoonatta kertaa uudestaan uudestaan uudestaan
kuin lapsi huvipuistossa
hattaraa oksennusta lisää hattaraa

Mä oon ihan satavarma
et jossain on alku ja jossain on loppu
ja jossain niiden välissä kliimaksi kuin orgasmi
miten tää päättyy kuka sen määrää mikä on määränpää ja miksi juuri se eikä joku muu

Psykologi

Joskus kun itseään analysoi liikaa (psykologian opiskelijalle lienee tuttu tilanne), yhtäkkiä onkin enemmän pihalla kuin ennen analysointia.

Kuka vittu mä oon

Mitä haluan

Missä olen huomenna

Mitä tapahtuu

Istun psykologin tuolilla ja yhtäkkiä mulla ei ole mitään sanottavaa sille ihmiselle mun edessä. Aivoissa pelkkä hiljaisuus. Vähän melkein naurattaa ja yritän hukuttaa hiljaisuuden hermostuneisiin naurahduksiin. Haha. Kiireistä. Haha. 

Psykologi kysyy aivan väärät kysymykset aivan väärällä hetkellä. Tuleeko mustakin tuollainen?

Piilo

Kevät.
Kuvottaa syödä ja kuvottaa olla syömättä.
Miljoonat paperipinot ja to dot. Gradu, kurssi, toinen kurssi, luottamustehtävä, toinen luottamustehtävä. Kirjaimet hyppivät ja tanssivat ja juopuvat ja sekoilevat. Menen sekaisin sanoissani ja sekoilen kirjainten tapaan itsekin. Viinaaviinaaviinaa. Ahdistusta ja angstia. Hymyilen paskan alta, kun en halua myöntää mitään.

Läski.
Seison peilin edessä ja puristan sormien väliin rasvasoluja, joita on liikaa. Niitä on ollut aina liikaa, mutta nyt niitä on erityisen liikaa. En ole syönyt e-pillereitä kahteen päivään ja sitä ennenkin taisin oksentaa ulos yhden. Menkat alkaa viikon tauon jälkeen ja musta tuntuu etten nyt pysty pitämään huolta oikein mistään. Kaikista vähiten itsestäni.

Valo.
Ne sanoo et kevät tulee ja mä hymyilen ja kerään poskilleni ensimmäiset pisamat. Kuuntelen repeatilla PMMP:n Kevään valoa ja mietin, miksi en itse keksinyt näitä(kään) sanoja. Vaikka ei mun työmatkaa valaise kevään valo, kun teen töitä iltaisin. Iltaisin tuntuu vähän paremmalta, pimeässä. Kun keväällä valo lisääntyy, tuntuu kuin se olisi pakko lisääntyä mielessäkin. Mutta ei se lisäänny. Se on hedelmätön, täysin lisääntymiskyvytön. Olisinpa minäkin, etten koskaan tekisi tänne itseni näköisiä hirviöitä. Syömishäiriö tulee kuulemma kymmenen kertaa todennäköisemmin lapselle, jos sellainen on ollut vanhemmallakin. Ja mun toinen vanhempi oli myös anorektikko. Vitun geenit. Vai altistus? Nature ja nurture.

Taitekohta

Maanantaiaamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää.

Rehellinen kuvaus tästä maanantaista. Oksennan ja juon vettä. Nukun viiden tunnin päiväunet ja lopun päivästä käytän turhiin sarjoihin. Laitan viestiä ihmisille, testatakseni, onko minulla vielä jokin yhteys ulkopuoliseen maailmaan. Jotain tekstiä takaisin. Irrallisia sanoja. 

Olen paska. Juon liikaa. Haluaisin olla laihempi. Haluaisin osata olla korrekti ja viisas ja hillitty ja hallittu. 

Olen paskapaskapaskapaska.

Haistakaa paska.

Kela

Toisinaan pelkään, että asiat vain hajoavat käsiin. Se on vain pieni naksahdus aivoissa, kun sitä voisi tehdä jotain harkitsematonta. Niks ja naks. Riks ja raks. Pienen pieni mielenliikahdus ja mieltä ei enää ole. Se on pelottava, mutta toisaalta helpottava ajatus.

Vuosien varrella kaikki tuntuu yleisesti muuttuneen paremmaksi, menneen parempaan suuntaan. Mutta sitten on päiviä, kun pelko ja ahdistus kasvaa ja ottaa hyvälle ololle, ilolle ja helpotukselle varatut paikat ja oksentaa rumia sanoja alitajunnan käsiteltäväksi. Alhainen, paska, saastainen, ansaitsisit kuolla. Tai vähintään kärsiä. Punnitsen jälleen mielessäni, olisiko hyvä aika skipata lounas. Kiloja pienentämällä ei koskaan ole mikään parantunut, mutta aina olen silti kierosti uskonut niin. Sitten tajuan ettei mulla edes ole nälkä, koska ahdistus on vallannut mahalaukunkin.

Haluaisin oksentaa tämän kaiken ulos, joko fyysisesti tai sanallisesti. Fyysisesti se kaikki on helpompaa. Sanoja kun ei uskalla kohdistaa liikaa toisiin ihmisiin, ettei ne katoa. En minä halua rasittaa muita ihmisiä näillä ajatuksilla, joita tuskin itsekään kestän. Mitä jos nekään ei kestä. En edes yllättyisi. Kuka haluaisi kuulla näin mustia asioita, varsinkaan jos niitä joutuisi kuulemaan usein.

Kunpa saisin vain psykoterapiaprosessin käyntiin. Vitun kela. Jaksanko sinne saakka? Jos tänään kysytään, sanoisin etten. Huomenna kenties sanon että tottakai.

Skandinaavinen

Unelmissani matkustan jo aikaan, kun saan rakentaa omaa pesää mieleiseksi. Tällä hetkellä opiskelijakämpän sisustusta rajoittaa taloudellinen tilanne, 70-luvun betonipalikka-asunto sekä täysi innottomuus sisustaa väliaikaisena toimivaa pesää. Nykyinen asunto on vain paikka, jossa levähtää ennen seuraavaa kohdetta. Nykyinen sohva on vain jokin pehmeä sohva, jolle on kiva istua, ilman huolta esteettisyydestä tai pelkoa sohvalle kaatuneista punaviineistä. Väliaikaisella sohvalla saa olla punaviinitahroja ja leivänmuruja. Mutta se kaikki tuntuu (onneksi) niin väliaikaiselta.

Selaan sisustuskuvia, ihastelen valkoisen skandinaavista tyyliä ja marmoritasoja ja hillityn hallittuja pieniä kultaisia tai hopeisia yksityiskohtia. Kastehelmiastioita ja valkoista teema-kuppia. Toinen toistaan valkoisemmat kodit näyttävät ihanilta, seesteisiltä ja hillityn hallituilta. Mutta juuri siksi en ikinä ikinä ikinä voisi tehdä omasta pesästäni sellaista. Millaista? Hillittyä ja hallittua. Enhän ole ihmisenäkään kumpaakaan.

Ei. Näen, että tulevassa pesässäni on ruokapöytä, joka on ympäröity eri värisillä vanhoilla puutuoleilla. Sinsillä, punaisilla, keltaisilla. Näen värikkäitä tapetteja ja boheemia tyyliä. Näen miljoona eri aikakautta ja miljoona eri maata yhdessä asunnossa. Historiaa, modernia, uutta, Intiaa, skandinaavista, Afrikkaa. Mieleni ei kykenisi yhteen väriin ja yhteen tyyliin.

Tällainen minä olen.