Kirjoittaminen

Taitoni kirjoittaa on kohmeessa. Kun ennen sanat syntyivät melkein itsestään, asettuivat nätteihin riveihin ja tekstit kasvoivat kasvamistaan, niin nykyisin on toisin. Yritän muotoilla yksinkertaisia lauseita, mutta lopputulos ei tunnu hyvältä. Lauseet tuntuvat tahmeilta ja takkuisilta, sanavalintoja on vaikea tehdä ja tekstistä puuttuu idea.

Kun luen muiden tekstejä, tuntuu, että en koskaan yllä samalle tasolle. Yliopistolaiseksi tunnen olevani yhtäkkiä yllättävän typerä. Edes suomenkieli ei tunnu taittuvan, vaikka lukiossa se oli vielä vahvuuteni. Eximian äidinkieleni ei enää riitä, sillä yliopisto tuntuu olevan laudaturin saaneiden pelikenttää. Oma moka kun en edes lukiossa yltänyt korkeimpaan.

Yksi syy tekstin tahmeuteen lienee se, että kirjoitan nykyisin niin tuskastuttavan vähän. Aiemmin tein arkiset havainnot päiväkirjaan, runoilut runoilin runokirjaan ja pidin vielä aktiivisesti blogia, jossa pohdin myös syvällisesti eri aiheita. Nykyisin vain luen muiden kirjoittamaa hyvää tekstiä ja ihmettelen, kykenisinkö itse koskaan samanlaiseen jargoniin ja kapulakielisyyteen. Väittäisin osaavani sivistyssanat, mutta en osaa käyttää niitä omassa tekstissäni. Tuntuu niin kovin kolkolta puhua termeillä, jotka esiintyvät vain tenttikirjoissa ja seminaarisaleissa.

Kun aloitin yliopiston, mielessäni oli kirkkaana kuva tutkijan urasta. Yliopistovuosien vieriessä olen yhä enemmän alkanut epäillä sitä, ettei minusta toden totta ole siihen. Kai joskus on myönnettävä, ettei vain ole kyllin hyvä tuottamaan kyllin laadukasta tekstiä.

Sota

Toisinaan pelkään, että kaikki romahtaa.

Yhteiskunta.
Sivistysvaltio.
Otsonikerros.
Minä.

Olen elänyt aikaa, johon ei ole kuulunut tykinkuulia tai kranaatteja, pelkoa tai juuri väkivaltaakaan. Mutta pienenä tuttavapiirissä oli henkilö, jolla ei ollut näkökykyä tai toista kättä. Hän oli osunut turhan lähelle räjähtävää miinaa kuulemani tarinan mukaan. Taisi hän olla silti onnekas, sillä lähellä ollut kaveri oli kuollut.

Toisinaan on vaikea käsittää sitä, kuinka helpolla olen elämässäni päässyt. Ja kuinka hirveän lähellä on se aika, kun kaikki oli aivan tosin. Sodat rakentavat sukupolvia ylittävän ruton, jonka vaikutukset alkavat vasta hiljalleen haihtua ilmaan. Ehkä jo seuraava sukupolvi on sellainen, ettei siihen enää sodan vaikutukset yletä.

Kaikessa onnellisuudessa olen silti niin pirun turhamainen. Ostan uuden halpatyövoimatakin ja värjään hiukseni, koska aiempi väri alkoi kyllästyttää. Toivon saavani joskus timanttisormuksen siltä, joka joskus minua uskaltaakin kosia. Mutta en veritimanttia, koska olen muka-eettinen kasvissyöjä, joka yrittää parhaansa mukaan lajitella jätteitä. Yritän saada omatunnon taakkaani kevenemään, sillä minulla on resursseja, aikaa ja velvollisuuksia.

Laiska

Kaikki tapahtuu niin tuskastuttavan verkkaisesti. Askel taakse ja toinen eteen. Päivät valuvat alas niin, etteivät meinaa pysyä räystäissä – ne nopeasti valuvat päivät. Tulvia. En osaa sanoa olenko märkä vai kuiva. Missään mielessä.

Hiljaa kasaan opintopisteitä kasaan, raavin ja riivin pisteen sieltä ja toisen täältä. Tuntuu, kuin niitä ei kertyisi laisinkaan, vaikka koskaan kela ei ole muistuttanut kirjeellä. Olen ollut tarpeeksi nopea, vaikka olo on hidas. Ehkä se on tämä sisäänrakennettu yhteiskunnnan vaatimus tehokkuudesta. Tiedän, että voisin olla tehokkaampikin, jos en vain olisi näin laiska.

Keskittymiskyky ei riitä ja motivaatio ei pysy kasassa. Motivaatio hajoaa ja leviää pieniksi palasiksi niin, että kuukausien työnteon jälkeen saan kasailla opiskelumotivaatiota kasaan limaisella erikeepperillä. Eihän se pikaliimaa ole, mutta hiljaa hyvä tulee. Lomakaan ei tee tehtäväänsä vaan tuntuu, että loman jälkeen olo on entistä väsyneempi. Kun lepo ei auta väsymykseen, en enää keksi mitä tehdä.

Hymy

Läpi elettyjen vuosieni, koko 23,5 vuoden ajanjakson (miinus ne vuodet, joita en kykene muistamaan), olen ollut mielestäni aivan hirvittävän vastenmielisen näköinen.

Hieman kohti taivasta taipuva, leveähkö nenä. Isot posket. Paksut jalat. Liian isot pottuvarpaat. Huulet, jotka eivät hymyillessäkään taivu nätille kaarelle, vaan lähinnä leviävät sivusuunnassa. Maha, jonka alaosaan kertyy aina pieni kumpu. Ja kymmenen vuoden ajan kädet, jonka kivan sileyden olen pilannut arpikudoksella. 

Mutta sitten tänään katsoin itseäni peilistä ja tajusin, että ei tää nyt niin paha olekaan. Hymyilin peilille, joka vastasi ihan kauniilla, tutulla ja omanlaisella hymyllä takaisin. On niin helppo sanoa rumia sanoja itselle ja vaikea myöntää, että olen minä hyvä näin. En mikään Voguen kansikuvatyttö, mutta enhän minä sellainen haluaisikaan olla. Minä olen minä, tällaisine piirteineen. 

Hillitty

Hillitty ja hallittu. Suu supussa ja kiitos ja anteeksi ja hymy.

Ei minua kasvatettu hillityksi eikä minua hillitty, mutta silti imin itseeni pieniä vihjeitä ympäriltä siitä, että nyt käyttäydy ja ole kunnolla ja älä tee niin tai näin. Leikin salaa legoilla 12-vuotiaana. Legot oli noloja.

Sitten mä värjäsin mun hiukset pinkeiksi. Opin irroittamaan näppärästi höylästä terän, jolla sahasin käsiä, jalkoja, kylkiä, nilkkoja. Kunnes viimeisen kerran kun tein niin, haava oli helvetin syvä ja minua alkoi oksettaa. Näin miltä rasvakudokseni näyttää ja se näky ei ollut kovin kaunis. Rakastin tyttöä. Join liikaa ja itkin laskuhumalassa elämää. Meinasin ajaa auton alle kun tuntui siltä, että mieleni olisi irronnut kehosta ajoittain – katselin itseäni ulkopuolelta. Karkasin sairaalasta. Olin 100 % valvonnassa. Itkin kunnes en enää osannut. Painoin 41,jotain kiloa.

Kokeilin olla hillityn vastakohta, kunnes puuduin siihenkin. Päivät kuluivat madellen ja minä matelin raskas taakka harteillani niiden mukana. Itkin iltaisin helpotuksesta, pelosta ja ahdistuksesta. Mitä jos tämä ei koskaan muutu? Tein suunnitelman A ja suunnitelman B. Nykyään toteutan aata. Jos olisin päätynyt beehen, sitä ei voisi toteuttaa kuin kerran, ohikiitävän sekunnin, jos sitäkään.

Tänään mä olen onnellinen kaikesta, mutta samaan aikaan hieman pettynyt ja surullinenkin. Ehkä aikaa on kulunut liian vähän, ehkä en ole osannut vielä antaa itselle anteeksi niitä vuosia, jotka hukkasin. Ensin puolitahallani, sitten tahtomattani. Miksi en vaatinut itselleni intensiivisempää hoitoa? Miksi pilasin käteni? Miksi en puhunut? Miksimiksimiksi – pääni täyttyy kysymyksistä, joihin ei ole vastauksia ja vaikka olisikin, ei tehtyä saa enää tekemättömäksi. Toisinaan eniten satuttaa ajatus siitä, että minun toden totta on elettävä näiden kaikkien muistojen, arpien ja traumojeni kanssa, kuten kaikkien muidenkin. Tavallaan olen ylpeä jokaisesta asiasta, josta olen selvinnyt, mutta tavallaan vain pettynyt.

Eniten joskus kirpaisi ajatus siitä, että en olekaan vahva, vaikka olin aina luullut olevani. Enkä myöskään hillitty.