Hieman kohti taivasta taipuva, leveähkö nenä. Isot posket. Paksut jalat. Liian isot pottuvarpaat. Huulet, jotka eivät hymyillessäkään taivu nätille kaarelle, vaan lähinnä leviävät sivusuunnassa. Maha, jonka alaosaan kertyy aina pieni kumpu. Ja kymmenen vuoden ajan kädet, jonka kivan sileyden olen pilannut arpikudoksella.
Mutta sitten tänään katsoin itseäni peilistä ja tajusin, että ei tää nyt niin paha olekaan. Hymyilin peilille, joka vastasi ihan kauniilla, tutulla ja omanlaisella hymyllä takaisin. On niin helppo sanoa rumia sanoja itselle ja vaikea myöntää, että olen minä hyvä näin. En mikään Voguen kansikuvatyttö, mutta enhän minä sellainen haluaisikaan olla. Minä olen minä, tällaisine piirteineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti