Toisinaan pelkään, että kaikki romahtaa.
Yhteiskunta.
Sivistysvaltio.
Otsonikerros.
Minä.
Olen elänyt aikaa, johon ei ole kuulunut tykinkuulia tai kranaatteja, pelkoa tai juuri väkivaltaakaan. Mutta pienenä tuttavapiirissä oli henkilö, jolla ei ollut näkökykyä tai toista kättä. Hän oli osunut turhan lähelle räjähtävää miinaa kuulemani tarinan mukaan. Taisi hän olla silti onnekas, sillä lähellä ollut kaveri oli kuollut.
Toisinaan on vaikea käsittää sitä, kuinka helpolla olen elämässäni päässyt. Ja kuinka hirveän lähellä on se aika, kun kaikki oli aivan tosin. Sodat rakentavat sukupolvia ylittävän ruton, jonka vaikutukset alkavat vasta hiljalleen haihtua ilmaan. Ehkä jo seuraava sukupolvi on sellainen, ettei siihen enää sodan vaikutukset yletä.
Kaikessa onnellisuudessa olen silti niin pirun turhamainen. Ostan uuden halpatyövoimatakin ja värjään hiukseni, koska aiempi väri alkoi kyllästyttää. Toivon saavani joskus timanttisormuksen siltä, joka joskus minua uskaltaakin kosia. Mutta en veritimanttia, koska olen muka-eettinen kasvissyöjä, joka yrittää parhaansa mukaan lajitella jätteitä. Yritän saada omatunnon taakkaani kevenemään, sillä minulla on resursseja, aikaa ja velvollisuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti