Rasva leivällä tuntuu liialliselta. Se takertuu kitalakeen ja muodostaa suuhun kummallisen tuntuman. Vuosia söin leipäni ilman levitteitä, mutta nyt ne tuntuvat jo melkein normaaleilta. Mutta vain melkein.
Toisinaan mittailen kehoni kokoa ja mietin, miltä näyttäisin hieman pienempänä. Tiedän kuitenkin, ettei hieman riitä, sillä ei se ole koskaan riittänyt. Tarvisen pois kymmenen tai kymmeniä kiloja. Tarvitsen pois kaikki rasvat, jotka muistuttavat minua aikuisuudestani, naiseudestani. Tarvitsen pois läskin, joka ei lopu ennen kuin rasvaprosentti on pyöreä nolla.
Ja jossain hetkessä pyöreät muodot näyttävät jopa siedettäviltä. Naisellisen pyöreä kehoni ei koskaan luonnostaan taitaisi asettua alipainon puolelle. Olen aina ollut hieman pehmeä, en koskaan luonnostaan luiseva.
Laihduttaminen on hirveää. Syömishäiriöntäyteisen seitsemän vuoden jälkeen olen nauttinut kitalaessa tuntuvasta rasvakerroksesta ja pyöreistä rinnoista. Kunnes tajuan, kuinka olen huijannut itseäni. Mun on päästävä tästä kaikesta taas eroon. Ehkä huomiseen mennessä olen muuttanut mieleni, vaikka oikeasti toivon etten. Mun on oikeasti oltava pienempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti