Kun ennen katsoin ihmisiä, näin heissä vain suunnatonta rohkeutta ja kauneutta, nauravaa ulkokuorta ja hymykuoppaa. Sitten kun itse romahtaa ja tipahtaa ja nousee taas jaloilleen, näkee myös muissa ihmisissä haurautta ja vähän erilaista kauneutta – haavoittuvaisen ja herkän ihmisen kauneutta.
On melkein kliseistä sanoa romahtaneensa, sillä romahtamisen koettuaan ymmärtää, kuinka monet monet muutkin ovat tipahdelleet ja nousseet jälleen jaloilleen. En olekaan ainoa, en edes harvinainen. Olen varsin tavallinen, oman pienen elämäntarinani kanssa yksi monien joukossa.
Romahtaminen ei ole poistaut ihmisten rohkeutta eikä kauneutta. Edelleen niin monet ihmiset ovat ihailtavan rohkeita, mutta vain eri tavalla. Sitä näkee rohkeudenkin niin eri valossa kuin aiemmin. Rohkeutta on kertoa, rohkeutta on itkeä, rohkeutta on olla oma itsensä ja myöntää, ettei ole aina jaksanut, mutta on silti selviytynyt. Ja vaikka ei olisikaan selviytynyt, silti ihmisessä on ollut niin paljon rohkeutta.
Ihmisen kauneus ei elä nuoruudessa eikä ulkokuoressa. Kauneus elää siinä herkkyydessä, jonka olen oppinut näkemään vahvimmassakin ihmisessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti