Lumi

Ulkona hohtava valkoinen lumipeitto

muistuttaa minua muusta maasta

johon olen jo puoliksi matkalla

toinen jalka ulkona ovesta, toinen vielä vankasti eteisessä

Alas satelevat hiutaleet

joita yrittäisin napata kiinni kielelläni

jos olisin ulkona, enkä vasta matkalla

kutittelisivat kasvoja 

takertuisivat tukkaan

kastelisivat ihon

Sitten kun olen aivan varma

että lumi ei ole maassa vain tänään ja huomenna

vaan pysyvästi

silloin molemmat jalkani ovat jo ulkona

ja ikkuna on tyhjä

lumihiutaleet täynnä toivoa

Viikonloppuja

Muistot takertuvat terävän kirkkaina aivokuoren pinnalle, josta ne sykähdyksittäin, geysirin tavoin pulppuavat mieleen. Ärsykkeitä, jotka tuovat mieleen hassuja pieniä muistoja – tai oikeastaan muistojen yksityiskohtia.

Miltä tuntuu odottaa, että taksi kaartaa pihaan.
Riitelyn äänet.
Avain, joka hapuilee lukkopesään.
Kovempaa riitelyä.

Toisinaan kaksi taksia eri aikaan.
                     Ootko nähny äitiä?
Miksi olisin? Olen ollut koko ajan kotona, odottamassa, hereillä.
Äiti saapuu aamulla. Riitelyä.

Toisinaan talo täynnä ihmisiä.
Ihmisiä, jotka puhuvat kummallisella äänellä ja lässyttävät, silittävät.
Haen lasin vettä ja käännän musiikkia pienemmälle, todetakseni, että kohta se soi aivan yhtä lujaa.
Piiloudun huoneeseeni ja esitän näkymätöntä. Katoan.

Aamut, jolloin talo haisee viinalta.
Illat, jolloin aloin myös itse juoda.
Päivät, jotka nukutaan pois.
Kasvoille levinneet maskarat ja oksennuksen lemu vessassa.

Toimiva

Epävarmuudessa kasvaneet ajatukset
haihtuneet ja vaihtuneet
varmuudeksi sisällä
voimaksi, jolla kurotan kohti aurinkoa tänään

Olen kasvanut tänä vuonna enemmän kuin ikinä ennen
löytänyt sanat, joita ei ole ollut olemassa
olen löytänyt tänä vuonna aiempaa enemmän
palasia minusta


Palasten loksahdeltua paikoilleen
olen tänään toimiva

Varpaat

Tässä hiljaisuudesta rakennetussa talossa
seinien läpikuultavat tapetit
kerroksia kerrosten päällä

Kerrosta alempana joku
jonka kasvoja en ole koskaan nähnyt
seinän toisella puolella tuntematon
niin lähellä mutta silti liian kaukana

Tästä talosta ei näy ulospäin kuin verhot
sisällä salaisuudet tanssivat
kilpaa mun varpailla

Hakatkaa kaikki homot

Taas ilonaan jonottaa kasa ilonan homoja
valmiina tunkemaan sormet mun haaroihin mun perseeseen mun lanteille mun iholle
taas ilonan jonossa samoja homoja

kirjoitan otsaan hetero-hetero-hetero-hetero
mut silti väkisin ne mut yrittää ottaa
edestä ja takaa
salaa (mut yrittää silti)

Kello on kaksitoista ja mä seison jo ilonan ovella
tuutte jonossa ja lähdette pinossa
hakattuna, saatanan vinossa
sä oot mulle kissanlihaa
teen susta kissanlihapullia

kirjoitan otsaan hetero-hetero-hetero-hetero
mut silti väkisin ne mut yrittää ottaa
edestä ja takaa
salaa

Mä hoen mun mielessä että painukaa vittuun
kunnes muistin ettei ne ees tykkää vitusta
joten ehkä painun itse sinne

kirjoitan otsaan hetero-hetero-hetero-hetero
mut silti väkisin ne mut yrittää ottaa
edestä ja takaa
salaa

Muovimattolattiat

Astu sisään taloon
jonka muovimattolattioihin on syöpyneet askeleet
veristen jalkojen jättämät jäljet
jotka johtavat ikkunalaudalle
viidennen kerroksen ikkunasta pudonneet ihmiset
joiden itku ei lopu koskaan

Valtakunta

Hetken kaikki tuntuu helpommalta. Kun polkee yliopistolta kotiin ja kylmyys saa sormenpäät pistelemään, vaikka on toukokuu. Ei kylmyys haittaa silloin, kun mieli tuntuu kevyeltä. Laulan äsämgeetä matkalla kotiin ja tuntuu, kuin en olisi koskaan perillä – mut ei sekään haittaa, koska PMMP lauloi että tää voi olla koko elämän ihanin matka.

Ehkä se ei ollut ihanin matka kaikista, mutta yksi ihana matka monien ihanien matkojen joukossa. Lopulta seison kotiovella ja käännän avainta ja avaan oven ja lasken laukun lattialle ja. Tyhjä koti mun edessä. Hyvä matka loppuu. Astun yksinäisyyden valtakuntaan.

Liukuminen

Sä oot liukumassa takasin siihen
se sanoo kun kerron kaloreista ja aamupaloista

En mä oo.
Tää on vaan mun tapa olla ja hengittää.

Lounas

Tässä maailmassa
jossa puolella ihmiskunnasta on tavoitteena pienentyä
ja puolet miettii mistä sais huomisen lounaan
seison ja mietin haluanko kuulua kumpaakaan
kumpi on pahempi
tai parempi

Muumio

Mikset sä voi sanoo suoraan
kun sua vituttaa tai sua ketuttaa tai hermostuttaa
etkö sä voi sanoa suoraan
ettet mua sun hiljaisuudellas saa sekoamaan

Kun mä itken ja huudan ja sanon suoraan
sä oot ihan hiljaa
niin hiljaa että mietin ootko ihan kuollut sisältä
onko sulla vielä ajatuksia
onko sulla vielä tunteita
mikset sano
kun tuntuu paskalta

Mä tiedän että oon liian avoin ja sanon liian suoraan
yritän olla jyräämättä ja antaa tilaa
mut se tila täyttyy pelkällä hiljaisuudella

Avaa sun suu
aaaaaaaaa aaa aaa
Avaa sun suu ja sano missä vika missä syy missä seuraus

Mut mä muumioidun
sillä välin kun odotan sun sanovan jotain

Onko sulla ajatuksia rakas

Huomio

Katso mua
huomaa
näe
olen täällä täällä täällä näin
en haluu olla ilmaa
en halua olla ikkuna
koska kukaan ei katso koskaan ikkunaa itseään, vaan sen läpi jotain muuta

Miljoonan hymyn ja katseen joukosta
etkö sä voisi nähdä mun hymyä
mun katsetta
koska mä sentään katson sua ja hymyilen sulle

Hetkittäin pelkään muuttuvani läpinäkyväksi
joksikin, josta ei saa otetta
en edes itse
jokainen haluaa tulla nähdyksi ja huomatuksi
mutta mulle riittäis vain sun huomio

Mä elän sua
mä hengitän sua
huomaatko
... huomasitko

Uskottelua

Niissä hetkissä taika
kun uskaltaa nostaa leukansa
kohottaa katseensa ja sanoa
et mä oon ihan hyvä näin
mä kelpaan ja mä oon tarpeeks sulle ja mulle ja koko maailmalle

Mä saan itkeä
mä saan nauraa
mä saan olla just näin eikä tarvi olla mitenkään toisin
tässä mä olen
koko(naisena)

Tartu musta kii
kato silmiin
anna sun vapauttaa itses
tässä mä olen
koko(naisena)

Mä saan olla olemassa
mä saan hengittää
mä saan olla just miten haluan
tässä mä olen
koko(naisena)

Tähdet

Me ollaan suola ja vesi
liikaa suolaa niin ne ei enää sekoitu
kuiva ja märkä
elinehdot

Me ollaan aurinko ja tähdet
kun toinen näkyy, niin toinen on piilossa
pimeä ja valoisa
kirkkaita molemmat

Äiti

Hetki hetkeltä helpompi hengittää
mielessä tuttu ja tappavan tylsä rauha
mieleeni muistuu äidin sanat lapsuudesta:
kaikki järjestyy
koska asioilla on tapana järjestyä

Ihmisen mieli on uskomattoman kaunis
kuinka kamalan vahva minä olen
omassa heikkoudessani
niin kamalan vahva

On hetkiä, jotka piirtyvät muistiin tarkkoina
merkittävistä hetkistä syntyy kirkkaita kuvia
joilla jokainen voi täyttää oman albuminsa

Toisinaan elämä tuntuu Šostakovitšin sinfonialta
ahdistukselta, jonka keskeltä löytyy myös ripaus helpotusta

Äiti sä olit oikeessa

Ikinä

Mä joskus sanoin että älä ikinä hajota

koska hajottamalla ei oikeesti hallita

sä sanoit ettet ja pidit sen

mut mä hajotin

murskasin ja revin ja särjin

Mä joskus sanoin et kyllä kaikki järjestyy

koska kyllä rakkaus riittää

sä sanoit että me kahdestaan pystytään

mut ei pystytty

koska mä murskasin ja revin ja särjin meidät

Ensimmäinen

Ensimmäisenä iltana sua jännittää
me istutaan laiturilla ja katsotaan pimeyttä
kerron sulle musta
kiedot kädet ympärilleni
koko kaupunki nukkuu mut me ei

Aamulla me herätään lusikasta
iho takertuneena ihoa vasten
siitä hetkestä mä tiesin
ettet sä oo kuka tahansa

Etkä sä ollu
etkä oo vieläkään
et sä oo ikinä

Katu

Hetket kuvina mun verkkokalvolla
tää kevät niinku keväät ennen tätä
tää aurinko, joka paljastaa kaiken
kaiken

Tutut laiturit ja kadut ja ravintolat
miljoonat kerrat niissä sun kanssa
mun tyhjä käsi, johon ei kukaan tartu
tyhjä käsi mut täys sydän

Meidän ensimmäinen päivä
toinen päivä ja kolmas
päivä jona sanoin että rakastan
ja viimeinen päivä jona sanoin että rakastan
mut ei viimeinen päivä jona rakastan

Ensimmäinen syksy
kun me ei maltettu odottaa että taas nähtäis
kun mä tulin sun ikkunan alle odottamaan
et me voitais taas nähdä
päästit mut sisään ja nukuttiin sun kapeassa sängyssä sylikkäin

Ne kaikki päivät yhdessä
meidän ensimmäinen yhteinen koti
jossa mä nyt istun
ilman meitä

Näissä seinissä meidän kaikki hetket
näissä kaduissa meidän askeleet
ja päivä,
jolloin me on taas sinä ja minä

Kapitalistille

Joskus kai kun olin lapsi
maailmantuskasta sain kaverin hartioilleni
ja mitä vanhemmaksi kasvoin
kasvoi rinnalla myös ystäväni maailmantuska

Luovuin entisestä, opettelin uutta, kritisoin ja potkin maailmaa vastaan
elän keskellä kulutusjuhlaa
kapitalisti huutaa toiseen korvaan OSTAOSTAOSTA SÄ TARVIT TÄN OSTA
maailmantuska huutaa toiseen korvaan
roskista ja otsonista, nälästä ja janosta ja hädästä ja kadosta

Mitä kauemmin aikaa kuluu, mitä enemmän virtaa vettä ja verta
sitä pahemmalta tuntuu olla osa tätä kokonaisuutta
vihaa, väkivaltaa, piittaamattomuutta
Mitä kauemmin aikaa kuluu, mitä enemmän kuivuu aavikot ja kyynelkanavat
mitä mä voin tehdä muuta kuin katsoa

Jos uskoisin Jumalaan, voisin luottaa, et kyllä joku tän korjaa
mut kun ei tätä korjaa kukaan
mä voin tehdä parhaani
samalla kun naapuri kuluttaa mieluusti senkin osan, minkä mä tänään säästin

Rakas ystäväni maailmantuska,
kiitos kun olen saanut avata silmiäni edes hiukan, etten olisi täysin sokea
kiitos kun olet muistuttanut minulle, miksi taistella kapitalistia vastaan
pysy mun rinnalla maailmantuska,
sua tarvitaan

70

Nää neljä seinää pienenee ja mä pienen niiden mukana
kutistuneet ajatukset kutistuneissa huoneissa
tuu hakeen mut pois, mä tarvin happee ja mua heikottaa
tuu hakeen mut pois lukitusta huoneesta
mä tarvin portinvartijaa mut niin tarvin myös happea

Hidastuneet askeleet, kysymyksiä mut ei vastauksia
kun makaa miljoonatta päivää siinä samalla sängyllä ja miettii
oliko tää nyt tän kaiken arvoista
nää seinät kaatuu päälle
mut vika ei oo seinissä vaan päässä

Oranssit ovet ja niiden takana säilötyt mielet
ja iltaisin se tunne
et mä flippaan ja sekoan ja tukehdutan itseni tyynyllä ja hakkaan päätä seinään
ajatukset sumenee ja mä sammun valkoisten lakanoiden väliin ja mietin
mä selvisin tästäkin päivästä

Jossain vaiheessa kun päivät sekoittuu toisiinsa ja muuttuu harmaaksi massaksi
kun saman soittolistan biisit osaa ulkoa ja ainoa ilo on kynä ja paperi
ja nukkuminen
koska nukkuessa ei tarvi ajatella tai tuntea eikä kukaan kysy tästä päivästä mitään
ainoa mitä miettii kuitenkin päivisin on et
mä tarviin happea ja mua heikottaa
(päästäkää mut pois täältä tai ylipäätään pois, kaikesta)

Määränpää

Mä oon ihan satavarma
et joku kierrättää samoja uutisia päivästä vuodesta vuosikymmenestä toiseen
nimet vaihtuu paikat muuttuu järki loppuu aivot puuttuu
itsemurha joukkosurma joukkotappeluista eläkevakuuksista takuista ja saduista

Mä oon ihan satavarma
et elän tätä päivää miljoonatta kertaa uudestaan uudestaan uudestaan
kuin lapsi huvipuistossa
hattaraa oksennusta lisää hattaraa

Mä oon ihan satavarma
et jossain on alku ja jossain on loppu
ja jossain niiden välissä kliimaksi kuin orgasmi
miten tää päättyy kuka sen määrää mikä on määränpää ja miksi juuri se eikä joku muu

Psykologi

Joskus kun itseään analysoi liikaa (psykologian opiskelijalle lienee tuttu tilanne), yhtäkkiä onkin enemmän pihalla kuin ennen analysointia.

Kuka vittu mä oon

Mitä haluan

Missä olen huomenna

Mitä tapahtuu

Istun psykologin tuolilla ja yhtäkkiä mulla ei ole mitään sanottavaa sille ihmiselle mun edessä. Aivoissa pelkkä hiljaisuus. Vähän melkein naurattaa ja yritän hukuttaa hiljaisuuden hermostuneisiin naurahduksiin. Haha. Kiireistä. Haha. 

Psykologi kysyy aivan väärät kysymykset aivan väärällä hetkellä. Tuleeko mustakin tuollainen?

Piilo

Kevät.
Kuvottaa syödä ja kuvottaa olla syömättä.
Miljoonat paperipinot ja to dot. Gradu, kurssi, toinen kurssi, luottamustehtävä, toinen luottamustehtävä. Kirjaimet hyppivät ja tanssivat ja juopuvat ja sekoilevat. Menen sekaisin sanoissani ja sekoilen kirjainten tapaan itsekin. Viinaaviinaaviinaa. Ahdistusta ja angstia. Hymyilen paskan alta, kun en halua myöntää mitään.

Läski.
Seison peilin edessä ja puristan sormien väliin rasvasoluja, joita on liikaa. Niitä on ollut aina liikaa, mutta nyt niitä on erityisen liikaa. En ole syönyt e-pillereitä kahteen päivään ja sitä ennenkin taisin oksentaa ulos yhden. Menkat alkaa viikon tauon jälkeen ja musta tuntuu etten nyt pysty pitämään huolta oikein mistään. Kaikista vähiten itsestäni.

Valo.
Ne sanoo et kevät tulee ja mä hymyilen ja kerään poskilleni ensimmäiset pisamat. Kuuntelen repeatilla PMMP:n Kevään valoa ja mietin, miksi en itse keksinyt näitä(kään) sanoja. Vaikka ei mun työmatkaa valaise kevään valo, kun teen töitä iltaisin. Iltaisin tuntuu vähän paremmalta, pimeässä. Kun keväällä valo lisääntyy, tuntuu kuin se olisi pakko lisääntyä mielessäkin. Mutta ei se lisäänny. Se on hedelmätön, täysin lisääntymiskyvytön. Olisinpa minäkin, etten koskaan tekisi tänne itseni näköisiä hirviöitä. Syömishäiriö tulee kuulemma kymmenen kertaa todennäköisemmin lapselle, jos sellainen on ollut vanhemmallakin. Ja mun toinen vanhempi oli myös anorektikko. Vitun geenit. Vai altistus? Nature ja nurture.

Taitekohta

Maanantaiaamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää.

Rehellinen kuvaus tästä maanantaista. Oksennan ja juon vettä. Nukun viiden tunnin päiväunet ja lopun päivästä käytän turhiin sarjoihin. Laitan viestiä ihmisille, testatakseni, onko minulla vielä jokin yhteys ulkopuoliseen maailmaan. Jotain tekstiä takaisin. Irrallisia sanoja. 

Olen paska. Juon liikaa. Haluaisin olla laihempi. Haluaisin osata olla korrekti ja viisas ja hillitty ja hallittu. 

Olen paskapaskapaskapaska.

Haistakaa paska.

Kela

Toisinaan pelkään, että asiat vain hajoavat käsiin. Se on vain pieni naksahdus aivoissa, kun sitä voisi tehdä jotain harkitsematonta. Niks ja naks. Riks ja raks. Pienen pieni mielenliikahdus ja mieltä ei enää ole. Se on pelottava, mutta toisaalta helpottava ajatus.

Vuosien varrella kaikki tuntuu yleisesti muuttuneen paremmaksi, menneen parempaan suuntaan. Mutta sitten on päiviä, kun pelko ja ahdistus kasvaa ja ottaa hyvälle ololle, ilolle ja helpotukselle varatut paikat ja oksentaa rumia sanoja alitajunnan käsiteltäväksi. Alhainen, paska, saastainen, ansaitsisit kuolla. Tai vähintään kärsiä. Punnitsen jälleen mielessäni, olisiko hyvä aika skipata lounas. Kiloja pienentämällä ei koskaan ole mikään parantunut, mutta aina olen silti kierosti uskonut niin. Sitten tajuan ettei mulla edes ole nälkä, koska ahdistus on vallannut mahalaukunkin.

Haluaisin oksentaa tämän kaiken ulos, joko fyysisesti tai sanallisesti. Fyysisesti se kaikki on helpompaa. Sanoja kun ei uskalla kohdistaa liikaa toisiin ihmisiin, ettei ne katoa. En minä halua rasittaa muita ihmisiä näillä ajatuksilla, joita tuskin itsekään kestän. Mitä jos nekään ei kestä. En edes yllättyisi. Kuka haluaisi kuulla näin mustia asioita, varsinkaan jos niitä joutuisi kuulemaan usein.

Kunpa saisin vain psykoterapiaprosessin käyntiin. Vitun kela. Jaksanko sinne saakka? Jos tänään kysytään, sanoisin etten. Huomenna kenties sanon että tottakai.

Skandinaavinen

Unelmissani matkustan jo aikaan, kun saan rakentaa omaa pesää mieleiseksi. Tällä hetkellä opiskelijakämpän sisustusta rajoittaa taloudellinen tilanne, 70-luvun betonipalikka-asunto sekä täysi innottomuus sisustaa väliaikaisena toimivaa pesää. Nykyinen asunto on vain paikka, jossa levähtää ennen seuraavaa kohdetta. Nykyinen sohva on vain jokin pehmeä sohva, jolle on kiva istua, ilman huolta esteettisyydestä tai pelkoa sohvalle kaatuneista punaviineistä. Väliaikaisella sohvalla saa olla punaviinitahroja ja leivänmuruja. Mutta se kaikki tuntuu (onneksi) niin väliaikaiselta.

Selaan sisustuskuvia, ihastelen valkoisen skandinaavista tyyliä ja marmoritasoja ja hillityn hallittuja pieniä kultaisia tai hopeisia yksityiskohtia. Kastehelmiastioita ja valkoista teema-kuppia. Toinen toistaan valkoisemmat kodit näyttävät ihanilta, seesteisiltä ja hillityn hallituilta. Mutta juuri siksi en ikinä ikinä ikinä voisi tehdä omasta pesästäni sellaista. Millaista? Hillittyä ja hallittua. Enhän ole ihmisenäkään kumpaakaan.

Ei. Näen, että tulevassa pesässäni on ruokapöytä, joka on ympäröity eri värisillä vanhoilla puutuoleilla. Sinsillä, punaisilla, keltaisilla. Näen värikkäitä tapetteja ja boheemia tyyliä. Näen miljoona eri aikakautta ja miljoona eri maata yhdessä asunnossa. Historiaa, modernia, uutta, Intiaa, skandinaavista, Afrikkaa. Mieleni ei kykenisi yhteen väriin ja yhteen tyyliin.

Tällainen minä olen.