Rapina

Kolmetoistavuotiaana keksin syödä olohuoneessa ruoat, että muiden näkemättä voin laittaa ruoat lautaselta pussiin ja lenkillä heittää pussin sitten roskiin. Melkein olen unohtanut tämän aiemman lähes jokapäiväisen tradition. Ja sen, kuinka olla rapisuttamatta pussia mahdollisimman hyvin, ettei rapina herättäisi epäilyksiä. 

Minusta tuli joskus mestari ruoan piilottamisessa. Enää en osaa.

Aura

Lintuparven lailla pyrähtelevät ajatukset
dynaamisena muuttavat muotoaan
johtaja vaihtuu
auran keulilla ollut saa hetken levätä

Talvella toisaalla ja kesällä takaisin
metsästysaika ja lintuinfluenssa
kevään tullen uudet poikaset
jotka syksyyn mennessä ovat kasvattaneet aikuisen linnun siivet
ja sulat

Ajatukset
eivät koskaan pysähdy
eivätkä lepää
aina joku johtaa auraa

Oudot

Jokin pieni kutkutus

mielen tai mahan pohjukoissa

kasvattaa kokoaan päivästä toiseen 

ja kuin nuppuun puhkeavan kukan

minä näen kutkutuksen kaunistuvan

Tänään minä iloitsen minuutta

sitä, että olen juuri tässä ja nyt 

ja minä

ei enää hän tai tuo tai sinä

Kutkutus on elämänilo

se into, jolla odotan tätä päivää ja huomista

jännitys, joka herää henkiin oudoista ajatuksista

jotka ovat omiani

Eksyminen

Haluaisin kaikin voimin roikkua kiinni eilisessä
pikkusormella koskettaa mennyttä
ettei kaikki ole liian uutta
etten eksy outojen naamojen viidakkoon

Se mitä on eilistä
on vain niin kovin tappavaa
sisältä nakertava voima
jota ei haluaisi kenenkään kokevan

Eilinen ei lähde minusta
enkä yritä juosta sitä karkuun
tässä minä olen
ottakaa minut tällaisena

Kitka

Ymmärtämättömyydessä, pelossa
kasvamme etsien niitä reittejä, joille uskaltaa astua
Mitä ihmettä ihmiset ajattelevat
Mitä ihmettä itse ajattelen
Vastakkainasetteluista syntynyt kitka
joka tuntuu kuumemmalta kuin koskaan

Tässä maailmassa
yritän löytää niitä polkuja
jotka tuottavat vähiten kipua
älä lue liikaa, älä näe liikaa
sulje välillä silmät sulje korvat sulje suu
sinulla on siihen oikeus, hyvä minä

Kitkan synnyttämän kuumuuden
haluaisin sammuttaa ennen kuin savuaa

Sädekehä

Huutakaa kunniaa niille
jotka kurkottavat korkeimmalle
joiden varpaat vuotavat verta varvistelusta
kumartakaa, kumartakaa, huutakaa kunniaa
maailma kaipaa teidänlaisia, kunnianhimoisia

Kun tärkeintä maailmassa
on menestyä saavuttaa ja saada lisää lisää lisää
kirkkaimmat sädekehät
kaksinumeroiset arvosanat
kauneimmat lapset
kalleimmat kodit ja kultakorut

Päästäkää mut pois tästä kehästä joka huutaa et olisit parempi olisit kauniimpi olisit olisit olisit
Jos ulkokuoret murtuis
ihmiset olis vain ihmisiä
eikä ihmisyys sovi millekään mittapuulle
arvosana-asteikolle tai puntarille
ei ihmisyys oo metri eikä litra eikä kilo eikä desimaaleja

Minimalismi

R/H Studio

Ivana Helsinki

Riitaisa

Toisinaan laulan tyhille saleille
sanoja joita ei kukaan kuule
toisinaan itken täysille saleille
kyyneleitä, joita ei kukaan näe

Otan kiinni käsistä ja hihansuista
katson syvälle mutten liian
etten huku ihmisten sinisiin silmiin
ja hymyilen harkitusti

Suusta tipahtelee sanoja
joihin haluaisin ihmisten tarttuvan
ja silti kuitenkin
sanon että älkää tarttuko

Paatti

Hiljaisuuden täyttämistä tunneista kasvatan valtameren syliini
suolaista valtamerta varten rakennan veneen mun coping-keinoista
ja seilaan, seilaan odottaen huomista, aina jotain tulevaa
en koskaan jo olevaa

Mutta coping-keinoista ei rakenneta kovin kestävää paattia
äyskärillä yritän kaataa laidan yli pohjan läpi tulvivia kyyneleitä
kuin joku olisi ottanut tulpan pois veneestä
haluan irti, mutta mistä ja kenestä?

Kun käsivoimat eivät riitä
ja paatti täyttyy kyyneleistä
nousen seisomaan ja tanssin keskellä aavaa merta
tanssin sinulle ja sinua varten

Oksettaa

Jäiseen maahan jää jono askelia
samaan aikaan tuntuu kylmältä ja kuumalta
vai ovatko ne vain näitä ajatuksia
joskus leikin ajatuksella
että tämä on vain yksi Danten helvetin piireistä
ei vielä se kylmin ja pahin
vaan vasta matka ja tie sinne
... minne?

Onko suurempi helvetti routa vai mieli
ajatukset vai kylmyys
minä vai sinä
Voiko samaan aikaan matkata kohti nirvanaa ja tuhoa

Joka vuosi tähän aikaan vuodesta, kun kellot kulkevat hetken takaperin
vaikka ei ole kaamosta napapiirin alapuolella
on kaamos silti omissa aivoissa
aurinko nousee ja laskee turvallisen tasaiseen tahtiin
ja maapallo pyörii niin lujaa sen ympärillä
että kaiken järjen mukaan pitäisi huimata ja oksettaa

Riittämättömyys

Kyyneleitä puoliksi ilosta ja puoliksi surusta
puoleksi kaipauksesta ja puoleksi irti päästämisestä
pieniksi pisaroiksi muodostuneet murheet ja ilot
valuvat poskilta kaulalle

Kun tuntuu ettei riitä ja ettei jaksa
kun tuntuu että jaksaa ja riittää
kun miettii miksi olen tässä ja nyt
enkä muualla, joku muu, jonkun toisen saappaissa

Hetkelliset sukellukset sinne jonnekin,
jossa joskus elin aina
se oli mun arkea silloin,
joka on nyt vain hiljaisia heijastuksia

Psykologia

Tässä elämäni vaiheessa, neljännen vuoden psykologian opiskelijana, olen vihdoin herännyt pitämään psykologiasta. Ei tämä ollut rakkautta ensisilmäyksellä, ei todellakaan. Kipuilin ja pohdin vaihtoa jopa toiselle laitokselle. Mitä jos tämä ei vain ole minua varten? 

Kolme vuotta siinä meni. Psykologian kauneus on herännyt minulle asteittain. En minä edelleenkään pidä persoonallisuuspsykologiasta ja SPPS ja kvantitatiiviset menetelmät tuntuvat ajatuksinakin jo turruttavan tympeiltä. Ei ei ei ei. Mutta kun opin näkemään psykologian monet puolet, joista osaan voi rakastua, opin rakastamaan sitä kokonaisuutena. Yhtenä tieteen klönttinä. 

Pumpuli

Raiteet, joiden suunnan unohdin vaihtaa vivulla
tungen sormenpäitä kylkiluiden väleihin
niihin,
jotka joskus olivat syviä kuoppia iholla

Viisarit pyörähtelevät ympäri ympäri ympäri
minuuteni kappaleet lattialla
viisarit, jotka eivät pyöri
ovat minun kylkiluistani tehdyt
luiset sormet luiset kyljet luiset selät
olen pehmustanut sen kaiken
kuten myös mieleni maisemat pumpulilla

Flegmaattisuuden alta
kumpuaa raivo
väkivalta
sekin kiedottuna pumpuliin

Sata

Kun joku tuttu tunne vuosien takaa

kutittelee korvaa, nenää, selkärankaa

olo on aika epävakaa

en odottanut tätä tunnetta, todellakaan

Kun nälkä tuntuu mahan pohjassa

painaa, painaa liian painavana

melkein voin muistaa

miltä tuntuu kun ajatukset eivät saa luistaa

koska maha sanoo että ruokaa ruokaa

mahalaukkuun nyt tuokaa tuokaa

On päivällisen aika

ja olen syönyt vasta puolikkaan aamupalan

sata kaloria

jotka ovat jo haihtuneet ilmaan

hengityksen mukana

Veri

Tänä lokakuisena päivänä
kädet yltävät vihdoin pohjaan
kun en osaa vielä uida
kädet mustan vetisessä mudassa
kynnen aluset mustina

Vesi on kylmää ja sameaa
meidän vesissä ei ui hait eikä valaat
meidän vesissä ui ruumiit ja ruumiin palat
ja hauet,
joiden pedonhampaat voivat upota kiinni ihoon
ja iilimadot,
joiden verenhimo saa vedet kuhisemaan mustana
veret virtaavat yhtenä virtana
ja verenhimoiset oliot saavat siitä omansa

Jumala katsoo meitä taivaasta
ja nauraa räkäistä naurua
me ollaan pelikenttä ja sen nappuloita
yksi näyttämö
viihdyttävä elokuva

Veret ja Jumala ja vedenpohja
siinä on mun maailma

Viini

Se en ole minä.
Joka juo pullollisen viiniä ja puhuu sen jälkeen liikaa ja liiasta.
Se on se viini joka puhuu.
Minun välitykselläni.

Näin

Lauluni kuuluu kovempana tänään kuin eilen
ja koska olen taidoton ja onneton ja iloton ja suruton
minuuteni lipuu vapaana maailman tuulissa
kellun kasvot veteen päin tämän päivän virroissa

Kurkkuun takertuvat sanat
tukehduttavat tänään hieman enemmän kuin eilen
mulle kerran sanottiin, et se on tulppa mun ajatuksissa
ajatuksia on koko pullollinen, mutta pullo on korkilla tiukasti kiinni

Epävarmojen askelten keskeltä
kyynelten kastelemien silmien takaa
mä kysyn
miksi olen vielä tässä näin
enkä jo toisessa maassa
mä kysyn

Kuohu

Hiljaiseen meren kohinaan hukkuneet toiveet

huomisesta ilosta onnesta

katson tulevaan

silmissä erilainen ajatus tulevasta

Aallonharjojen synnyttämät kuohut

ja kaikki ne miljoonat, värikkäät kalat

ovat muuttuneet harmaiksi kaloiksi

kuten Suomen vesistöissä on tapana

Meren tyyneksi muuttunut pinta

joka heijastaa kasvoni takaisin

aalloista syntyneet kuohut

ovat valuneet rantaan 

Korsetti

Ikuisuudelta tuntuva yö
sekunnit
joiden juoksua seurailen hiljaa sängyssäni
ryttyyn menneet lakanat kylkeni alla
huoli, joka ei nuku vaikka minun pitäisi
keuhkoja kasaan painava ahdistus
yksittäinen ajatus
että jos
jos
mitä jos?

Läppäristä loppuva akku
hyvin alkanut gradu
tai sen alku
raha
opintotuki
sen loppuminen
vaikka sitä ei pitänyt ajatella vielä
eihän
Eihän, rakkaani?

Hengitän
eivätkä keuhkoni saa tarpeeksi happea
kulta minä hukun, minä hukun, älä pelasta
vähäisellä läppärin akulla
vuokra-asuntoja mun läppärin ruudulla
gradun sijaan asuntoja

Kulta, olen yrittänyt jo kauan
antaa aikaa ja ymmärrystä ja voimia
olen seissyt tässä, toivoen parasta
selvityspyyntö opintotuesta
joka ei tule muutenkaan enää helmikuussa
kulta, olen yrittänyt

vettä mun keuhkoissa
sekunnit
painavia kuin haarniskat
kiristäviä kuin korsetit 1700-luvulla

Korkkiruuvi

Olen pidellyt korvia kun olet kuorsannut liian lujaa
enkä kestä pihaustakaan kun yritän nukkua
kun päivästä tulee ilta
tuntuvat äänet tärykalvoa rummuttavilta
isoilta ja suurilta
loppumattomilta
jatkuvilta

Olen iltaisin katsellut katossa roikkuvaa lamppua
joka muistuttaa hieman naisen rintaa
ja kun sanoin siitä
sanoit,
että olisin kiero kuin korkkiruuvi
ajatuksilta
mielleyhtymiltä
niin, yhtymiltä

Olen odottanut aamun ensimmäisten säteiden saapumista
ja nähnyt kaupungin hiljaa heräävän uuteen aamuun
tähän aamuun,
jota ei vielä koskaan ole eletty tai nähty
huomenna tämä päivä on historiaa
kunhan ensin saisin nukuttua
kunhan et kuorsaisi
kunhan en ajattelisi yhtymistä
kunhan en olisi korkkiruuvi

Pienempi

Rasva leivällä tuntuu liialliselta. Se takertuu kitalakeen ja muodostaa suuhun kummallisen tuntuman. Vuosia söin leipäni ilman levitteitä, mutta nyt ne tuntuvat jo melkein normaaleilta. Mutta vain melkein.

Toisinaan mittailen kehoni kokoa ja mietin, miltä näyttäisin hieman pienempänä. Tiedän kuitenkin, ettei hieman riitä, sillä ei se ole koskaan riittänyt. Tarvisen pois kymmenen tai kymmeniä kiloja. Tarvitsen pois kaikki rasvat, jotka muistuttavat minua aikuisuudestani, naiseudestani. Tarvitsen pois läskin, joka ei lopu ennen kuin rasvaprosentti on pyöreä nolla.

Ja jossain hetkessä pyöreät muodot näyttävät jopa siedettäviltä. Naisellisen pyöreä kehoni ei koskaan luonnostaan taitaisi asettua alipainon puolelle. Olen aina ollut hieman pehmeä, en koskaan luonnostaan luiseva.

Laihduttaminen on hirveää. Syömishäiriöntäyteisen seitsemän vuoden jälkeen olen nauttinut kitalaessa tuntuvasta rasvakerroksesta ja pyöreistä rinnoista. Kunnes tajuan, kuinka olen huijannut itseäni. Mun on päästävä tästä kaikesta taas eroon. Ehkä huomiseen mennessä olen muuttanut mieleni, vaikka oikeasti toivon etten. Mun on oikeasti oltava pienempi.

Vahva

Kun ennen katsoin ihmisiä, näin heissä vain suunnatonta rohkeutta ja kauneutta, nauravaa ulkokuorta ja hymykuoppaa. Sitten kun itse romahtaa ja tipahtaa ja nousee taas jaloilleen, näkee myös muissa ihmisissä haurautta ja vähän erilaista kauneutta – haavoittuvaisen ja herkän ihmisen kauneutta.

On melkein kliseistä sanoa romahtaneensa, sillä romahtamisen koettuaan ymmärtää, kuinka monet monet muutkin ovat tipahdelleet ja nousseet jälleen jaloilleen. En olekaan ainoa, en edes harvinainen. Olen varsin tavallinen, oman pienen elämäntarinani kanssa yksi monien joukossa.

Romahtaminen ei ole poistaut ihmisten rohkeutta eikä kauneutta. Edelleen niin monet ihmiset ovat ihailtavan rohkeita, mutta vain eri tavalla. Sitä näkee rohkeudenkin niin eri valossa kuin aiemmin. Rohkeutta on kertoa, rohkeutta on itkeä, rohkeutta on olla oma itsensä ja myöntää, ettei ole aina jaksanut, mutta on silti selviytynyt. Ja vaikka ei olisikaan selviytynyt, silti ihmisessä on ollut niin paljon rohkeutta.

Ihmisen kauneus ei elä nuoruudessa eikä ulkokuoressa. Kauneus elää siinä herkkyydessä, jonka olen oppinut näkemään vahvimmassakin ihmisessä.

Absurdius

Suurin pelkoni taitaa liittyä siihen, että kukaan ei pidäkään minusta. Mitä jos olen juuri sellainen, joka vain saa ihmiset kaikkoamaan kauemmas? Yritän olla mielenkiintoinen ja mukava ja nauraa ja itkeä. Yritän miellyttää ja sanoa juuri niitä sanoja, joita ihmiset haluavatkin kuulla. Todellisuudessa lipsun kuitenkin ja puhun juuri niistä asioista, joista pitäisi olla hiljaa. Kadun ja lyön päätä seinään sitten illalla kotona.

Vääränlainen

Se on se sana. Vääränlainen.

Tässä maailmassa on miljardeja ihmisiä. Ja sit meistä jokainen on vain pieni hippunen. Muurahaiskeon yksi muurahainen.

Ja silloinkin vääränlainen.

Kirjoittaminen

Taitoni kirjoittaa on kohmeessa. Kun ennen sanat syntyivät melkein itsestään, asettuivat nätteihin riveihin ja tekstit kasvoivat kasvamistaan, niin nykyisin on toisin. Yritän muotoilla yksinkertaisia lauseita, mutta lopputulos ei tunnu hyvältä. Lauseet tuntuvat tahmeilta ja takkuisilta, sanavalintoja on vaikea tehdä ja tekstistä puuttuu idea.

Kun luen muiden tekstejä, tuntuu, että en koskaan yllä samalle tasolle. Yliopistolaiseksi tunnen olevani yhtäkkiä yllättävän typerä. Edes suomenkieli ei tunnu taittuvan, vaikka lukiossa se oli vielä vahvuuteni. Eximian äidinkieleni ei enää riitä, sillä yliopisto tuntuu olevan laudaturin saaneiden pelikenttää. Oma moka kun en edes lukiossa yltänyt korkeimpaan.

Yksi syy tekstin tahmeuteen lienee se, että kirjoitan nykyisin niin tuskastuttavan vähän. Aiemmin tein arkiset havainnot päiväkirjaan, runoilut runoilin runokirjaan ja pidin vielä aktiivisesti blogia, jossa pohdin myös syvällisesti eri aiheita. Nykyisin vain luen muiden kirjoittamaa hyvää tekstiä ja ihmettelen, kykenisinkö itse koskaan samanlaiseen jargoniin ja kapulakielisyyteen. Väittäisin osaavani sivistyssanat, mutta en osaa käyttää niitä omassa tekstissäni. Tuntuu niin kovin kolkolta puhua termeillä, jotka esiintyvät vain tenttikirjoissa ja seminaarisaleissa.

Kun aloitin yliopiston, mielessäni oli kirkkaana kuva tutkijan urasta. Yliopistovuosien vieriessä olen yhä enemmän alkanut epäillä sitä, ettei minusta toden totta ole siihen. Kai joskus on myönnettävä, ettei vain ole kyllin hyvä tuottamaan kyllin laadukasta tekstiä.

Sota

Toisinaan pelkään, että kaikki romahtaa.

Yhteiskunta.
Sivistysvaltio.
Otsonikerros.
Minä.

Olen elänyt aikaa, johon ei ole kuulunut tykinkuulia tai kranaatteja, pelkoa tai juuri väkivaltaakaan. Mutta pienenä tuttavapiirissä oli henkilö, jolla ei ollut näkökykyä tai toista kättä. Hän oli osunut turhan lähelle räjähtävää miinaa kuulemani tarinan mukaan. Taisi hän olla silti onnekas, sillä lähellä ollut kaveri oli kuollut.

Toisinaan on vaikea käsittää sitä, kuinka helpolla olen elämässäni päässyt. Ja kuinka hirveän lähellä on se aika, kun kaikki oli aivan tosin. Sodat rakentavat sukupolvia ylittävän ruton, jonka vaikutukset alkavat vasta hiljalleen haihtua ilmaan. Ehkä jo seuraava sukupolvi on sellainen, ettei siihen enää sodan vaikutukset yletä.

Kaikessa onnellisuudessa olen silti niin pirun turhamainen. Ostan uuden halpatyövoimatakin ja värjään hiukseni, koska aiempi väri alkoi kyllästyttää. Toivon saavani joskus timanttisormuksen siltä, joka joskus minua uskaltaakin kosia. Mutta en veritimanttia, koska olen muka-eettinen kasvissyöjä, joka yrittää parhaansa mukaan lajitella jätteitä. Yritän saada omatunnon taakkaani kevenemään, sillä minulla on resursseja, aikaa ja velvollisuuksia.

Laiska

Kaikki tapahtuu niin tuskastuttavan verkkaisesti. Askel taakse ja toinen eteen. Päivät valuvat alas niin, etteivät meinaa pysyä räystäissä – ne nopeasti valuvat päivät. Tulvia. En osaa sanoa olenko märkä vai kuiva. Missään mielessä.

Hiljaa kasaan opintopisteitä kasaan, raavin ja riivin pisteen sieltä ja toisen täältä. Tuntuu, kuin niitä ei kertyisi laisinkaan, vaikka koskaan kela ei ole muistuttanut kirjeellä. Olen ollut tarpeeksi nopea, vaikka olo on hidas. Ehkä se on tämä sisäänrakennettu yhteiskunnnan vaatimus tehokkuudesta. Tiedän, että voisin olla tehokkaampikin, jos en vain olisi näin laiska.

Keskittymiskyky ei riitä ja motivaatio ei pysy kasassa. Motivaatio hajoaa ja leviää pieniksi palasiksi niin, että kuukausien työnteon jälkeen saan kasailla opiskelumotivaatiota kasaan limaisella erikeepperillä. Eihän se pikaliimaa ole, mutta hiljaa hyvä tulee. Lomakaan ei tee tehtäväänsä vaan tuntuu, että loman jälkeen olo on entistä väsyneempi. Kun lepo ei auta väsymykseen, en enää keksi mitä tehdä.

Hymy

Läpi elettyjen vuosieni, koko 23,5 vuoden ajanjakson (miinus ne vuodet, joita en kykene muistamaan), olen ollut mielestäni aivan hirvittävän vastenmielisen näköinen.

Hieman kohti taivasta taipuva, leveähkö nenä. Isot posket. Paksut jalat. Liian isot pottuvarpaat. Huulet, jotka eivät hymyillessäkään taivu nätille kaarelle, vaan lähinnä leviävät sivusuunnassa. Maha, jonka alaosaan kertyy aina pieni kumpu. Ja kymmenen vuoden ajan kädet, jonka kivan sileyden olen pilannut arpikudoksella. 

Mutta sitten tänään katsoin itseäni peilistä ja tajusin, että ei tää nyt niin paha olekaan. Hymyilin peilille, joka vastasi ihan kauniilla, tutulla ja omanlaisella hymyllä takaisin. On niin helppo sanoa rumia sanoja itselle ja vaikea myöntää, että olen minä hyvä näin. En mikään Voguen kansikuvatyttö, mutta enhän minä sellainen haluaisikaan olla. Minä olen minä, tällaisine piirteineen. 

Hillitty

Hillitty ja hallittu. Suu supussa ja kiitos ja anteeksi ja hymy.

Ei minua kasvatettu hillityksi eikä minua hillitty, mutta silti imin itseeni pieniä vihjeitä ympäriltä siitä, että nyt käyttäydy ja ole kunnolla ja älä tee niin tai näin. Leikin salaa legoilla 12-vuotiaana. Legot oli noloja.

Sitten mä värjäsin mun hiukset pinkeiksi. Opin irroittamaan näppärästi höylästä terän, jolla sahasin käsiä, jalkoja, kylkiä, nilkkoja. Kunnes viimeisen kerran kun tein niin, haava oli helvetin syvä ja minua alkoi oksettaa. Näin miltä rasvakudokseni näyttää ja se näky ei ollut kovin kaunis. Rakastin tyttöä. Join liikaa ja itkin laskuhumalassa elämää. Meinasin ajaa auton alle kun tuntui siltä, että mieleni olisi irronnut kehosta ajoittain – katselin itseäni ulkopuolelta. Karkasin sairaalasta. Olin 100 % valvonnassa. Itkin kunnes en enää osannut. Painoin 41,jotain kiloa.

Kokeilin olla hillityn vastakohta, kunnes puuduin siihenkin. Päivät kuluivat madellen ja minä matelin raskas taakka harteillani niiden mukana. Itkin iltaisin helpotuksesta, pelosta ja ahdistuksesta. Mitä jos tämä ei koskaan muutu? Tein suunnitelman A ja suunnitelman B. Nykyään toteutan aata. Jos olisin päätynyt beehen, sitä ei voisi toteuttaa kuin kerran, ohikiitävän sekunnin, jos sitäkään.

Tänään mä olen onnellinen kaikesta, mutta samaan aikaan hieman pettynyt ja surullinenkin. Ehkä aikaa on kulunut liian vähän, ehkä en ole osannut vielä antaa itselle anteeksi niitä vuosia, jotka hukkasin. Ensin puolitahallani, sitten tahtomattani. Miksi en vaatinut itselleni intensiivisempää hoitoa? Miksi pilasin käteni? Miksi en puhunut? Miksimiksimiksi – pääni täyttyy kysymyksistä, joihin ei ole vastauksia ja vaikka olisikin, ei tehtyä saa enää tekemättömäksi. Toisinaan eniten satuttaa ajatus siitä, että minun toden totta on elettävä näiden kaikkien muistojen, arpien ja traumojeni kanssa, kuten kaikkien muidenkin. Tavallaan olen ylpeä jokaisesta asiasta, josta olen selvinnyt, mutta tavallaan vain pettynyt.

Eniten joskus kirpaisi ajatus siitä, että en olekaan vahva, vaikka olin aina luullut olevani. Enkä myöskään hillitty.

Muistan

Muistot piirtyvät yllättävän tarkkoina, mutta silti niin uskomattoman epäselvinä muistiin. Muistiedustukset. Niitä mä olen opiskellut lähiaikoina. Mun muistiedustukset ovat hataran terävän sumuisen kirkkaita.

Muistan mikä yöpaita mulla oli päällä 9-vuotiaana, silloin, kun mun koko elämän käsitys kaikesta muuttui. Ehkä kaikesta on vähän liioiteltua, mutta sillä tavalla kaikesta. Muistan millaiset napit aukesivat ja sulkeutuivat. Muistan miltä tuntui satiini ihoa vasten. Satiinikankaassa ruskeita nalleja. Muistan yöhousujen resorin ja sen kauluksen. Voi luoja että rakastin sitä yöpukua.

Muistan kylkiluut mun sormien alla. Sen miten makasin maassa ja testasin, kuinka syvälle kylkiluiden väliin mun sormet ulottuvat. Nukahdin joka ilta silitellen kylkiä, kuin peläten, että aamulla luut ovat kadonneet.

Muistan kylmyyden. Sen jumalattoman kylmyyden, kun yritän lapaset kädessä kirjoittaa muistiinpanoja biologian tunnilla. Opettaja katsoo minua ehkä vähän oudoksuen. Sisällä lapaset. Lapaset kädessä kirjoittaminen. Sormet olivat pahimmat. Vietin lukion välitunteja pidellen käsiäni kuuman vesihanan alla. Sen jälkeen kihelmöi, kun sormiin virtasi lämpöä.

Muistan hiekkalaatikon, jonka pienet muurahaiset olivat vallanneet. Sanoin niitä kusiaisiksi. Tuntui aika inhottavalta, kun sellainen ruskean läpikuultava muurahainen pääsi iholle asti. Yritin leikkiä siinä hiekkalaatikolla silti. Ei siinä tainnut vuosien kuluessa olla enää juuri hiekkaakaan. Mutta se oli silti hiekkalaatikko... tai ehkä vain laatikko.

Muistan syyllisyyden jyskytyksen sitä kertana, kun ensimmäisen muiston palaset aukenivat joillekin ihmisille. Jysk jysk jysk. Ehkä se oli sydän, ehkä syyllisyys. Muistan kuinka ei ei ei lipsahti suustani niin kauniisti, kirkkain silmin. Mä valehtelin sinä päivänä ja myöhemmin tiedän, että silloin mun olisi pitänyt kertoa totuus ja antaa osa siitä hirvittävästä syyllisyydenlastista jollekin aikuiselle kannettavaksi. Mutta mä kannoin sitä vielä monta vuotta. Osin vieläkin.

Muistan ensimmäisen pyörtymisen ja sen, miltä tuntui tunkea kalapuikkoja sen jälkeen alas kurkusta, samalla miettien, että päivien pienet kalorit valuvat nyt hukkaan. Ne pirun kalorit. Valkokastike ja perunat ja kalapuikot. Muistan miltä lautaselta söin ne. Kuinka iso se annos oli. En kehdannut jättää murustakaan, etten nyt heti parin kilon jälkeen jäisi kiinni kaikesta. Enhän minä jäänyt. Meni vielä monta kiloa ja monta vuotta ennen kuin jäin kiinni.

Mutta sitten se sumuisuus. Mun aivot eivät suostu muodostamaan ehjää kuvaa. Kaikki on sumua, joka sakenee ja synkkenee. Missä järjestyksessä kaikki tapahtui. Mikä oli syy ja mikä oli seuraus. Miksi minä? Voiko jotain myös unohtaa.